Linna taivaassa

Istun usein ja mietin, kuinka erilainen elämäni näyttää hetkestä toiseen - kaudesta toiseen. Nuoruudessani en koskaan ajatellut elämän talvia talven, kevään, kesän ja syksyn ulkopuolella, en tiennyt, että elämä kehittyi jatkuvasti. Lapsi, joka ei ole täysin tietoinen luonnonvoimista ja ohjaa ajatuksiaan, tahtoaan ja tekojaan. Hiljaa ja tietämättään vai oliko se tarkoituksellista? En koskaan tiedä. Mutta tiedän, että tämä on parempi tai huonompi elämäni joka kausi on tuonut minut tähän hetkeen täällä.

Uhraus Ei mitään

En ole koskaan ollut sellainen, joka katsoi taaksepäin ja toivoi tekevän asiat toisin. Ympäröivät ystävät ja perheenjäsenet, jotka nauttivat itseään 'mitä jos'. Aina kysyä jatkuvasti pureskelevaa kysymystä: 'Jos voisit palata takaisin, mitä muuttaisit?' Tietäminen on kysymys - katso se - 'mitä muuttaisit', ei 'muuttaisitko mitään'. Tietenkin 10/10-kertaisena vastaukseni: 'EHDOTTOMASTI MITÄÄN!' Pakenevat fantasiat pakenemisesta kaikesta syrjään - en muuttaisi pirun asiaa! Miksi minä? Olen aina uskonut, että 'palata takaisin' tarkoittaisi uhraamista jollekin, jota rakastat ja pidät rakkaana. Ajattele sitä. Mitä uhraat oman kipusi lievittämiseksi?

En uhraisi mitään! Tarkoitan sitä todella! Ajatus palata takaisin ja tehdä muutos synnyttää painajaisia ​​elämästä ilman mieheni ja poikani. Elämä mitättömiä. Piilotettu mukavuuden ja pelon syvennyksiin - kyyninen ja yksin. En käydä kauppaa hetken siitä.

Ei painajaista, joka oli vanhempieni avioliitto.

Ei yksinäisyys siitä, että toivo ja henki hylätään.

Ei omaan avioliittooni kuljetettavia matkatavaroita.

Ei kahden lapsen taistelut, jotka taistelevat epätoivoisesti nähdäkseen ja kuullakseen.

Ei syvälle sisälle haudattu rakkaus - huutaa ja kynsiä tulla tunnetuksi ja tunnetuksi.

Ei mieheni rakastavien käsivarsien lämpöä ja mukavuutta.

Ei poikani, joka on kaikkien suurin aarre!

Sillä jos vaihdoin yhden hetken - yhden välähdyksen ajasta - helpottaakseni omaa tuskaa ja kärsimystä.

Menettäisin kaiken!

Taakse katsoessa

Joten miten katsot taaksepäin ja omaksut menneisyyden vuodenaikoja? Ei katse takaisin asumiseen vaan ymmärtää, oppia ja edetä eteenpäin. Kasvun näkeminen jokaisella kylmällä, ankaralla tai kuivalla kaudella.

Voin katsoa taaksepäin viiden viime vuoden ajalta ja nähdä kasvun itsessäni ja perheessäni - pojissani. Ajattelen viimeiset viisi vuotta tavallisesti pitkänä talvikaudena, mutta tämän kauden aikana olen juhlistanut ja kestänyt useita muita.

Oli menetetyn rauhan kausi, kolme vuotta marraskuussa. Löysin itseni epätoivoisesti ensimmäistä kertaa elämässäni. Kehrää hallitsematta ja haluaa kaivaa reikää. Minulla ei ollut minnekään piiloutua eikä minne mennä. Ympärilläni oli merkkejä ”onnettomasta kodista” ja minä olin syy - tai niin ajattelin. Sitä teen, minä kantan kaiken taakan. Aina omistanut tilanteen - olisin voinut pitää suuni kiinni - olisin voinut pysyä piilossa - olisin voinut juosta pois. Olisin voinut hallita tilannetta ja kaikkia siinä olevia - ikään kuin! Harkitsin itseni siirtymistä paikalliseen mielenterveyssairaalaan, mutta pelkäsin ajatusta. Visio olla yksin ja pelätä vaarallista ja suojaamatonta. Uinti tuskassa ja ahdistuksessa - kiihkeä paeta mieleni ja ruumiini vankilasta. Toivoton.

Pimein hetki

Lähdin talostani sinä päivänä. Hyvästi poikani, kun mieheni oli poissa rannalla kalastamassa - välttäen. Seisoin ovellani ja hämmentin silmiäni ajatuksesta, etten ehkä näe poikaani enää. Se ei ollut tietoinen ajatus, se oli tunne ja se valtasi minut. Kävelin pois, epäselvä mitä tein tai mitä suunnittelin, mutta en voinut jäädä enää tähän taloon. Olin vanki omassa kodissani. Tapasin vanhempani lainatakseni rahaa hotelliin ja tekin parhaani selittääkseni tilanteen.

Tarkistin halpaan turisti-hotelliin ja jatkoin viettääkseni elämäni pelottavimman yön yksin. Tuoli tuettu ovenkahvan alle. Verhot suljettu tiukasti. Pallottiin sängylle kauimpana ikkunasta. Istun yksin omien ajatusten ja pelkojen varjossa. Olin paennut talostani - olin paennut kiduttajistani - mutta täällä istuin omassa vankilassa. Kuinka pääsin tänne? Milloin menetin hallinnan? Oliko minulla koskaan hallintaa? Halusin epätoivoisesti lopettaa kaiken - kaikki tuskat ja kärsimykset. En omaa enempää kuin perheeni. En halunnut enää olla loukkaantumisen ja häpeän syy. Halusin vapauttaa heidät kivusta. Mutta miten?

Olisin voinut istua siinä. Antautuminen olisi ollut yksinkertaisin vaihtoehto, mutta sen sijaan istuin, kuuntelin ja kirjoitin. Annoin kaiken tuohon aikaan. Kaikki mitä minun tarvitsi sanoa ja kaikki mitä tarvitsi kuulla. Avaa mieleni vankeinhoitolaitoksen ovi. Sallin itseni nähdä ja tuntea jokaisen sanan, jokaisen pelon ja väärän suunnan. Kirjoitin ja itkin. Rukoilin ja itkin. Yritin nukkua ja itkin. Puhuin miehelleni ja itkin. Tämän hetken selviytyminen johti minut siihen paikkaan, missä olen tänään. Vaikka itsestäni on palasia, katkelmia, jotka on siirretty menneisyydestä - en muistuta minua aikaisemmin ollut pientä tyttöä. Tämä hetki - elämäni pimein hetki - herätti minut. Kaiken toisella puolella tapasin itseni - Jumalan lapsen, jonka minun piti olla, tervehdin onnellisina.

Linna taivaalla (tai vankila)

Taistelen edelleen mieleni ja ruumiini kanssa, ei pelkästään päivittäin, vaan elämässäni joka hetki. Jotkut päivät estän suurimman osan kivusta ja menestyn parhaani mukaan. Valitsen aina viisaasti, mihin kulutan rajallisen keskittymiseni ja energian. Haluaa välttää tietämystä siitä, että jotkut päivät ajatukset ovat liikaa minulle. Joina päivinä minun on katkaistava yhteys kaikkeen vain kantamaan tuskaa. Molempien ylivoimainen yhdistelmä jättää minut halvaantuneeksi pelosta ja hämmennyksestä. Ei voi toimia millään kapasiteetilla. Katkosvirta joka käänteessä. Valitsen hetket, kun olen oppinut olemaan piilossa linnassa mukavuuden ja turvallisuuden taivaalla. Silti tietoinen tasapainosta, jota tarvitaan elämän elämiseen, aiheuttamatta enemmän tuskaa kuin voin kestää.

'Sillä taistelumme ei ole lihaa ja verta vastaan, vaan hallitsijoita, viranomaisia, tämän pimeän maailman voimia ja taivaallisen alueen pahuuden hengellisiä voimia vastaan.' Efesolaisille 6:12

'Sillä Jumalan antama Henki ei tee meistä arka, mutta antaa meille voimaa, rakkautta ja itsekuria.' 2.Timoteukselle 1: 7

Kuva: Dominik